Täällä ruudun takana istuu 25-vuotias naisihminen. Perheeseen kuuluu 27-vuotias mies ja meidän neljä karvakaveria. Yhdessä ollaan oltu 6 vuotta, joista naimisissa 4 vuotta. Ammatiltani oon lähihoitaja, mies työskentelee sähkömiehenä. Asustellaan söpössä pienessä omakotitalossa ja kaikki on aikalailla niinku pitääkin.
Meillä on takana viiden vuoden lapsettomuus. Vuonna 2013 tammikuussa tein meidän yllätykseksi positiivisen raskaustestin, mutta raskaus meni kesken helmikuussa 2013. Tuon jälkeen lasta on toivottu paljon ja enemmän ja taas enemmän. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut paljon toivoa, epätoivoa, suurua, iloa, kyyneleitä, pettymisiä ja taas jälleen kerran pilkahduksia toivoa. Mutta turhaan. On ravattu jos jonkinlaisella tohtorilla ja jokaisen luota tultu erilaiset pillerit kourassa kotiin, joiden myötä on taas vähän elätelty toivoa, mutta tultu pilvilinnoista korkealta ja kovaa alas. Yhdessä on kaikista pettymyksistäkin selvitty.
Nyt viimeinen vuosi on mennyt aika tiuhalla tahdilla tutkimuksissa. Kun vihdoin saatiin hommattua aika lapsettomuustutkimuksiin, niin kaikki lähtikin rullaamaan hurjan nopeasti eteenpäin. On tutkittu mua ja on tutkittu miestä. On tehty testejä, erinäisiä tutkimuksia ja otettu lukemattomia putkiloita verta. Aina oltiin luultu "vian" olevan mussa, mutta tutkimusten edetessä tulikin tietoon, että mulla on kaikki kunnossa, ja "vika" onkin miehessä. Punnittiin erinäisiä vaihtoehtoja ja tehtiin jälleen lisää tutkimuksia. Otettiin verta ja ravattiin lääkärillä. Pohdittiin tulevaisuutta - sitä miten tästä jatkaa eteenpäin ja miten meidän suhde kestää. Jokatapauksessa ero ei ollut missään vaiheessa vaihtoehto, yhdessä ollaan tässä tilanteessa ja yhdessä päästään tästä jollain keinolla eteenpäin. Jossain vaiheessa meille kummallekkin oli melko selvää, että hoitoihin me ei lähdetä, oli tilanne mikä tahansa. Päätös oli hyvä ja jollakin tavalla myös helppo. Nyt kun viimeiset tulokset tulivat ja kävi ilmi, että mitään ei ole enää tehtävissä ja jokainen kivi on käännetty, tippui hartioilta viidentuhannen kilon paino.
Meille ei koskaan yhteistä biologista lasta tule. Jossain vaiheessa se tuntui kamalalta ajatukselta, mutta ei enää. Meidän päätös on adoptio. Tällä hetkellä paperit on vetämässä ja adoptioneuvonan on määrä alkaa muutamien kuukausien sisällä. Halutaan yhteinen lapsi, keino vain on vähän eri. Mulle henkilökohtaisesti äidiksi tuleminen ja tarvitse biologisuutta. Vanhemmaksi tuleminen on kasvattajuutta, rajoja ja ääretön määrä rakkautta. Voit antaa rajattomasti rakkautta jollekkin, vaikka et olisikkaan odottanut 9kk, kasvattanut vatsaa, kärsinyt närästyksestä ja kokenut niitä ihania pieniä pötkuja, jotka joskus potkii sua kylkiluiden väliin niin että sattuu. Musta tulee äiti, meistä tulee perhe. Joskus.
Tervetuloa seuraamaan meidän adoptiomatkaa ja meidän kasvamista vanhemmiksi matkan aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti