Keskenmenosta ja elämästä sen jälkeen

Sain ihanan kommentin eräältä naiselta mun aikaisempaan blogipostaukseen. Hän kertoi tarinan omasta keskenmenostaan. Nainen haluaa, etten julkaise kommenttia, jos joku tuttu sattuukin sen lukemaan ja jollain tapaa tunnistaa tänet. Hän pyysi mua kertomaan mun keskenmenosta, niistä tunteista ja elämästä keskenmenon jälkeen. Täytyy sanoa, että koko tuo kokemus on todella vaikea pukea sanoiksi, mutta mä yritän jotenkin.

Keskenmenosta on itseasissa huomenna tarkalleen 5 vuotta. Ja edelleen mä muistan tuon päivän niinkuin eilisen. 11.2.2013. Raskausviikkoja 11+4. Ihan tavallinen maanantai muiden joukossa. Olin vähän valitellut miehelle kun mahaa nipistelee ihan jatkuvasi ja tuntuu vähän inhottavaltakin. En tietenkään osannut aavistaa mitään sen suurempaa. Lähdin yövuoroon n. klo 20:30. Olin pienen matkan päässä töistä kunnes menetin aivan yllättäin auton hallinnan. Mun auto heittelehti puolelta toiselle tietä ja siinä samalla kun elämä vilisi silmissä lupasin itelleni jos tästä selviän niin heti huomenna meen ostamaan uudet talvirenkaat. Mun autossa oli kitkarenkaat tuolloin. Tuntui ikuisuudelta ennen kun auto sitten viimein pysähtyi. Tie jota pitkin kuljen töihin on kaarteleva ja mutkainen. Luojalle kiitos, ketään ei tullut kummastakaan suunnasta. Lopulta kun auto pysähtyi olin keskellä tietä auton nokka tulosuuntaan. Puuskutin muutaman kerran, tirautin muutaman kyyneleen helpotuksesta ja ajoin kädet täristen töihin.

Olin kerinnyt olla töissä muutamia tunteja, kun mun alavatsaan alkoi sattua enemmän. Naureskelin itsekseni ja taisin ääneenkin sanoa "äläpäs kiusaa äitiä nyt." Viestittelin mun serkun kanssa, jolle olin raskaudesta kertonut. Hän sanoi tuollaisen kuuluvan raskauteen ja niin mä itsekin oletin. Jossain mun pääkopassa kuitenkin kaikui tunne, että kaikki ei oo hyvin. Kello oli n. puolen yön kun menin vessaan. Ja siinä se oli. Veri. Paniikki. Ahdistus. Tuska. Itku. Epätoivo. Pelko. Soitto miehelle. Siitä hiljaisesta huokauksesta kuulin, että hän on yhtä huolissaan, kuin minäkin. Olin yhdelle työkaverille raskaudesta kertonut, enkä keksinyt mitään muuta, kuin soittaa hänelle. Hän tuli jatkamaan mun alkaneen yövuoron. Mies haki mut työpaikan pihasta ja lähdettiin ajamaan kohti sairaalaa.

Tunnelma autossa oli aika jäätävä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Vahdattiin tyhjää tietä. Molempien silmäkulmista tippui tasasen tappavaan tahtiin kyyneleitä. Sairaalan pihassa oltiin joskus klo 01:00 aikoihin. Luukulle ilmottautumaan ja kertomaan mitä tapahtunut. Sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Odotettiin tarkalleen ottaen neljä tuntia! Tuon neljän tunnin aikana kivut ja verenvuoto voimistui. Tuli hyytymiä. Kello oli suunnilleen viisi aamulla, kun mut otti vastaan vanhempi naislääkäri. Hän totesi, ettei kykene tekemään mitään nyt, koska päivystyksessä ei ole ultralaitetta. Kehoitti menemään kotiin ja tulemaan aamulla klo 08 naistenpolille. Eikun kotiin. Kotimatkalla kirosin kipuja.

En nukkunut koko yönä. Mies nukkui koiranunta. Miehellä oli tärkeä päivä töissä, eikä pystynyt olla pois töistä. Mun ystävä lähti mun seuraksi naistenpolille. Kävin verikokeissa ja sitten menin odottamaan vuoroani. Mut otti vastaan nuori lääkäri. Hänellä oli kylmä ilme kasvoillaan, ei värähtänyt missään vaiheessa. Hän ultrasi, ja sitten kuului ne sanat joita kukaan ei halua kuulla. "Olen pahoillani, täällä ei ole elämää." Hcg-arvo oli tullut roimasti alaspäin. Sovittiin, että katsotaan vuotaako kaikki raskausmateriaali spontaanisti pois, jos ei niin sitten vasta mietitään lääkkeellistä tyhjennystä. Kysyi tarvitsenko sairaslomaa, ja koska yritin esittää vahvaa vastasin etten tarvitse. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole tilanne, jossa asiaa kysytään vaan sairasloma pitäisi kirjoittaa automaattisesti. Päivä taikka kaksi olisi tehnyt ihmeitä mielelle.

Heitin ystäväni kouluun ja ajoin itse kotiin. Olin vahva tasan niin kauan kunnes sain kotioven auki. Romahdin ja itkin eteisen lattialla, koirat oli hämmentyneitä että mikä mua vaivaa. Aikani istuin ja siirryin sohvalle. Sitten itkin lisää. Ystävät ja perhe lähetteli viestiä miten voin, mutta en kyennyt vastaamaan. Teki mieli laittaa takaisin, että miltäpä susta tuntuisi jos saisit kuulla että sun lapsi on juuri kuollut. Mies tuli kotiin vähän kolmen jälkeen päivällä. Halattiin ja itkettiin yhdessä. Oltiin saatu lahjaksi pienet vauvantossut miehen äitipuolelta. Ne heitin kaapin perälle.

Koska en saanut sairaslomaa, menin yövuoroon. Kestohymy naamalle ja hymy korviin - siksi aikaa ennen kun työkaverit lähtee töistä. Sitten itkin taas. Kävin yövuoron aikana vessassa lukemattomia kertoja, joka kerta sain siivota vessan lattian. Se veren määrä oli ihan järkyttävää. En voi käsittää, miten sellainen määrä voi ihmisestä edes tulla. Vessassa oli käytävä koko ajan. Kivut oli hirvittävät. Selkää ja vatsaa särki, mutta kipu säteili myös reisiin asti. Olin todella väsynyt, en ollut nukkunut ollenkaan maanantai aamun jälkeen. Yövuoron lopetin keskiviikko aamuna. Mies odotti mua kotona. Juteltiin tapahtuneesta paljon, ja päätettiin että tää on asia, mikä vain vahvistaa meidän suhdetta. Ja niin se on tehnyt. Muutama viikko meni sumussa. Yritti elää normaalia elämää, mutta jostain asia nousi aina pinnalle. Oli outoa ajatella, että kaupassa ihmiset hymyilee ja itse näytti lähinnä aaveelta. Teki mieli huutaa, että ette te voi nauraa, mä oon menettäny mun lapsen!

Miltä keskenmeno sitten tuntuu... Hankala kuvailla, koska kaikki ihmiset kokee asiat niin erillälailla. Mulle henkilökohtaisesti keskenmeno tuntui maailman lopulta. Siltä, kuin multa olisi viety ihan kaikki mitä mulla oli. Siitä asti kun tikussa oli kaksi viivaa, koin olevani äiti. Äitinä oleminen oli jotain, mistä olin aina haaveillut. Tuntui, että mulla ei oo enää arvoa. Se tuntui iskuna rinnassa, tuntui ettei pysty hengittää. Tuska. Ikävä. Pelko. Epätoivo. Kateellisuus. Noi oli ehkä päällimmäisiä tunteita. Viha muita naisia kohtaan, varsinkin raskaana olevia. Vihasin lukea facebookista kun joku kertoi olevansa raskaana. En pystynyt olla onnellinen muiden puolesta. Miksi joku muu saa kasvattaa omaa pientä vatsassaan kun mä en saa. Kysymys miksi. Miksi just me ja miksi näin kävi? Asia, jolle en koskaan saa vastausta, enkä välttämättä halua.

Elämä lähti rullaamaan. Pystyin taas nauramaan. Pian huomasin, ettei ihan joka hetki vituta ja mulla on ihan kivaakin. Koin onnea. Onnea ihmisistä joita mun ympärillä on ja onnea siitä, että mulla on elämässä asioita jotka saa mut hyvälle tuulelle. Ajankuluessa pystyin asiasta avoimesti puhuakkin ilman itkua, jos joku halusi kuulla. Vapaaehtoisesti en vielä puhunut. Elämä keskenmenon jälkeen ei juuri muuttunut. Päällisin puolin elämä on samanlaista kuin ennen keskenmenoakin. Kaikki on hyvin. Elämässä on upeita ihmisiä, ja näiden viiden vuoden aikana olen saanut elämääni kourallisen uusia upeita ihmisiä lisää. On ihmisiä, joihin tukeutua kun tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Edelleen olen samassa työpaikassakin. Nykyään olen onnellinen muiden puolesta. Muiden onni ei ole multa pois, eikä ole muiden syy, että meille kävi miten kävi. Elämä on samanlaista, mutta silti erilaista. Muuten samanlaista, mutta lasta emme koskaan saaneet. Lasta, jonka olisimme niin kovasti tahtoneet ja jota odotimme melkein 12 viikkoa enemmän kuin mitään koskaan.

Now it begins

Hyi apua miten mua jännittää alkaa kirjottamaan tätä! Oon pyöritelly ajatusta tästä blogista jo tovin ja nyt kun asia on tullut vielä ajankohtasemmaksi, niin nyt oli korkea hetki! Mistä tämä blogi sitten kertoo ja kuka täällä ruudun takana naputtelee?

Täällä ruudun takana istuu 25-vuotias naisihminen. Perheeseen kuuluu 27-vuotias mies ja meidän neljä karvakaveria. Yhdessä ollaan oltu 6 vuotta, joista naimisissa 4 vuotta. Ammatiltani oon lähihoitaja, mies työskentelee sähkömiehenä. Asustellaan söpössä pienessä omakotitalossa ja kaikki on aikalailla niinku pitääkin.
Meillä on takana viiden vuoden lapsettomuus. Vuonna 2013 tammikuussa tein meidän yllätykseksi positiivisen raskaustestin, mutta raskaus meni kesken helmikuussa 2013. Tuon jälkeen lasta on toivottu paljon ja enemmän ja taas enemmän. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut paljon toivoa, epätoivoa, suurua, iloa, kyyneleitä, pettymisiä ja taas jälleen kerran pilkahduksia toivoa. Mutta turhaan. On ravattu jos jonkinlaisella tohtorilla ja jokaisen luota tultu erilaiset pillerit kourassa kotiin, joiden myötä on taas vähän elätelty toivoa, mutta tultu pilvilinnoista korkealta ja kovaa alas. Yhdessä on kaikista pettymyksistäkin selvitty.

Nyt viimeinen vuosi on mennyt aika tiuhalla tahdilla tutkimuksissa. Kun vihdoin saatiin hommattua aika lapsettomuustutkimuksiin, niin kaikki lähtikin rullaamaan hurjan nopeasti eteenpäin. On tutkittu mua ja on tutkittu miestä. On tehty testejä, erinäisiä tutkimuksia ja otettu lukemattomia putkiloita verta. Aina oltiin luultu "vian" olevan mussa, mutta tutkimusten edetessä tulikin tietoon, että mulla on kaikki kunnossa, ja "vika" onkin miehessä. Punnittiin erinäisiä vaihtoehtoja ja tehtiin jälleen lisää tutkimuksia. Otettiin verta ja ravattiin lääkärillä. Pohdittiin tulevaisuutta - sitä miten tästä jatkaa eteenpäin ja miten meidän suhde kestää. Jokatapauksessa ero ei ollut missään vaiheessa vaihtoehto, yhdessä ollaan tässä tilanteessa ja yhdessä päästään tästä jollain keinolla eteenpäin. Jossain vaiheessa meille kummallekkin oli melko selvää, että hoitoihin me ei lähdetä, oli tilanne mikä tahansa. Päätös oli hyvä ja jollakin tavalla myös helppo. Nyt kun viimeiset tulokset tulivat ja kävi ilmi, että mitään ei ole enää tehtävissä ja jokainen kivi on käännetty, tippui hartioilta viidentuhannen kilon paino.

Meille ei koskaan yhteistä biologista lasta tule. Jossain vaiheessa se tuntui kamalalta ajatukselta, mutta ei enää. Meidän päätös on adoptio. Tällä hetkellä paperit on vetämässä ja adoptioneuvonan on määrä alkaa muutamien kuukausien sisällä. Halutaan yhteinen lapsi, keino vain on vähän eri. Mulle henkilökohtaisesti äidiksi tuleminen ja tarvitse biologisuutta. Vanhemmaksi tuleminen on kasvattajuutta, rajoja ja ääretön määrä rakkautta. Voit antaa rajattomasti rakkautta jollekkin, vaikka et olisikkaan odottanut 9kk, kasvattanut vatsaa, kärsinyt närästyksestä ja kokenut niitä ihania pieniä pötkuja, jotka joskus potkii sua kylkiluiden väliin niin että sattuu. Musta tulee äiti, meistä tulee perhe. Joskus.

Tervetuloa seuraamaan meidän adoptiomatkaa ja meidän kasvamista vanhemmiksi matkan aikana.